BETHSFIELD_ELISTONE.RAKKAUS

Olipa kerran - kauan, kauan sitten, kun valokuvia otettiin isoilla sulkimellisilla kameroilla ja kuvat käsiteltiin hopeisissa suoloissa - pieni tyttö nimeltä Lilibeth. Hänen hiuksensa olivat punaiset ja hän tömisteli mielellään jaloillaan. Hän oli tuhma tyttö.

Eräänä päivänä Lilibeth sairastui vakavasti. Hänet suljettiin pitkäksi ajaksi isoon ja ränsistyneeseen sairaalaan, missä kaikki oli hajoamaisilllaan. Maali hilseili seiniltä, hissit tutisivat ja pitivät ääntä. Laiha silmälasipäinen tyttö tunsi itsensä yksinäiseksi: hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa kanssa leikkiä tai nauraa.

Tyttö ei myöskään pelännyt mitään: tämän tästä hän karkasi kävelyille huoneestaan. Kävellessään hän unelmoi siitä, mitä kaikkea hän korjaisi sairaalassa jos pystyisi: hän kiristäisi löysät ruuvit, paikkaisi kaakelit ja maalaisi seinät.

Muutaman vuoden kuluttua Lilibethista oli kasvanut kaunis nuori tyttö. Lääkärit onnistuivat parantamaan hänet ja hänen annettiin palata kotiin ja aloittaa koulu. Hän oli älykäs ja hyväkäytöksinen.

Korvatakseen sairaalassa menettämänsä ajan Lilibeth oli kuuliainen oppilas. Koulun jälkeen hän ompeli itselleen laukun vanhoista vakosamettisista housuista. Laukussa oli lukuisia lokeroita ja taskuja: erityinen paikka oli varattu Lilibethin kukkarolle.

Lilibeth, tai Beth kuten häntä kutsuttiin, ja näin me häntä myös vastedes kutsumme (hän oli jo kasvanut sangen isoksi) oli myös kiinnostunut valokuvauksesta. Hän ilmoittautui kouluun, miten kamera toimii. Kaikkien nappien ja säädinten oli oltava oikeilla paikoillaan jotta kuva olisi terävä ja oikein valottunut. Hän oppi myös kehittämään valokuvat erinäisissä liuoksissa paikassa nimeltä pimiö.

Luentojen aikana Lilibeth oppi lisää valokuvauksen mysteereistä. Hän tapasi myös pojan nimeltä Chris. Chris oli aina yhtä hymyä. Selässään hänellä oli reppu ja repussa kartta. Hän unelmoi kaukomatkailusta.

Siitä lähtien Beth ja Chris olivat aina yhdessä. Beth ompeli hihnan Chrisin kameralle. He vieralivat vanhoissa, hylätyissä tehtaissa, kapusivat jätevuorten päälle ja kiipesivät korkealle tehtaanpiippujen ylätasanteille.

Ja yhtenä päivänä - kukaan ei tarkalleen tiedä milloin - he rakastuivat toisiinsa ja päättivät mennä naimisiin. He päättivät tehdä sen siitä huolimatta että heillä ei ollut varaa häävastaanottoon. Beth ompeli itselleen morsiuspuvun ja heidän ystävänsä auttoivat häiden valmistelussa.

Beth ei koskaan mennyt minnekään ilman laukkuaan. Laukussa hänellä oli kaikenlaista arvokasta ja hyödyllistä, mitä hän sattuikaan tarvitsemaan. Häihin ajettaessa yksi auton hälytysvaloista irtosi. Ja kuinka ollakaan: Beth löysi laukustaan viisi ruuvia ha meisselin ja hän onnistui korjaamaan rikkinäisen valon.

Laukku oli aina puhdas. Siellä ei koskaan ollut ylimääräistä roinaa. Purukumia kylläkin: irronneiden kaakelinpalojen kiinnittämiseksi tai kavereille jaettavaksi.

Laukussa oli myös neljä kirjoitusvälinettä: täytekynä, kuulakärkikynä, huopakynä ja kynä jolla Beth ja Chris olivat allekirjoittaneet vihkitodistuksensa. Lisäksi laukussa oli seitsemän metriä pitkä narunpätkä hätätilanteita varten.

Beth ja Chris olivat onnellisia ja he muuttivat usein paikasta toiseen. Kun jotain mielenkiintoista tapahtui jossain päin maailmaa, Chris otti esille kartan ja kohta he olivat jo matkalla päälle selvittämään tapahtumia. He valokuvasivat tai filmasivat ja lähettivät kuvaamansa materiaalin lehdille ja televisiokanaville. Chris opetteli jopa lentämään, päästäkseen tapahtumapaikalle niin nopeasti kuin mahdollista.

Matkoillaan Beth ja Chris tapasivat mielenkiintoisia ihmisiä, joita he kutsuivat vieraakseen kotiinsa. He yöpyivät mielellään teltassa laulaen lauluja leirinuotiolla kitaran säestyksellä.

Beth oli aina valmistautunut odottamattomaan. Laukun toisessa lokerossa hän säilytti soihtua, yhdeksän voltin paristoa, ompelutarvikkeita (jos Chrisin reppu sattuisi hajoamaan), mittanauhaa, kolmea paperiliitintä ja linkkuveistä. Näitä tarvittiin telttaillessa.

Valitettavasti Bethillä ja Chrisillä ei ollut omia lapsia. He elivät päivästä päivään. Laukussaan Bethillä oli myös lokero kukkarolleen. Kukkarossaan hän säilytti kolikoita ja pieniä seteleitä.

Eräänä päivänä, kaukana kotoa, Beth sairastui vakavasti ja oli siitä lähtien sängyn oma. Itse asiassa koko maailma sairastui Bethin mukana, eivätkä ihmiset voineet enää tavata toisiaan. Eivät liioin laulaa yhdessä kitaran säestyksellä leirinuotiolla.

Mutta he lähettivät Bethille kirjeitä, missä he kertoivat elämästään ja seikkailuistaan. Chris luki kirjeet Bethille, kun he makasivat sängyssään ja hän näytti hänelle kartasta mistä päin maailmaa kirje oli lähetetty.

Tärkeintä kaikesta: kumpikaan heistä ei kadottanut huumorintajuaan, eivät hetkeksikään. Sängystä käsin Beth teki kaikenlaisia pikkuhommia. Hän korjasi kaikki heidän jatkojohtonsa ja ompeli koneellaan. Kun hänen voimansa heikkenivät hän päätti käyttää kukkaroonsa säästämänsä rahat ostaakseen palan maata.

Hän onnistuikin siinä internetin välityksellä, mutta hän ei koskaan päässyt näkemään sitä itse, koska hänen voimansa olivat ehtineet heikentyä. Viedäkseen ajatuksensa pois sairaudesta, Beth ja Chris suunnittelivat yhdessä sitä, mitä he maallaan tekisivät ja mitä he sinne rakentaisivat. He keksivät jopa oman nimen tilalle: BETHSFIELD.

Surullista kyllä, Beth ei koskaan päässyt näkemään tilaa. Mutta Chris otti karttansa ja suuntasi kohti heidän yhteistä maataan. Kaikki oli kuin ennen, mutta ilman Bethiä.

Hän lähti Bethsfieldiin. Siellä hän hautasi vaimonsa rakkaan laukun kolmen itkupajun ympäröimän kiven alle. Hän muisti tarkalleen jokaisen tarvikkeen Bethin laukussa ja niiden järjestyksen. Siitä muodostui numerosarja jonka hän kirjasi kartalle asteissa, minuuteissa ja sekunneissa: 51*07'47”N 19*33'41”

EBethin ja Chrisin ystävät istuttivat kukkia kiven ympärille. Siihen kasvoi myöhemmin kaunis satulehti. Puiden hedelmistä valmistettiin herkullisia piirakoita, hilloja, viinejä ja liköörejä. Lehdossa oli myös erityinen paikka, missä ihmiset voivat laulaa ja soittaa kitaraa, kuten Beth oli tehnyt.

Vielä tänäkin päivänä ystävät kokoontuvat lehdossa. Leirinuotiolla istuessaan he näkevät Chrisin lentokoneen heiluttavan siipiään yläpuolellaan, merkiksi siitä, että hän ei ole unohtanut. Lilibeth...

Vuodet vierivät ja maailma muuttuu. Puut kasvavat kasvamistaan ja oksista roikkuvat keinut tulevat yhä korkeammiksi. Lapsi joka löytää itsensä lehdosta - kuin ihmeen kaupalla - tulee miettimään, mitä hän laittaisi Bethin laukkuun. Jotain, joka olisi hyödyllistä hänelle vaikeassa ja odottamattomassa tilanteessa. Ja entä sinä? Mitä sinä laittaisit laukkuun???



Kirjoittanut Elżbieta ja Krzysztof Kusz Käännös Rikhard Husu